Yeah, right!
Muutama kuukausi siten valitin töissä pahaa oloa ja päänsärkyä. Miespuoleinen työkaverini arvioi heti, että pullat on nyt uunissa. Vastasin kauhistellen etten todellakaan ole raskaana, ja että minä en synnytä ennenkuin täytän 30. Toinen työkaverini (naispuolinen) rullasi itsensä toimistotuolissaan ihan liki minua ja kysyi ikääni. Vastauksen saatuaan, hän alkoi totisena takomaan päähäni järkeä.
hän oli sitä mieltä, että nyt on hyvä aika jo aloittaa. Hän kertoi kuinka on vaikeampi tulla raskaaksi kolmekymppisenä. Esikoisen synnyttäminen silloin on riskialttiimpaa ja kaksosten mahdollisuus kasvaa.
siitä se lähti, se vauvakuume! Silloin tajusin, että haluan synnyttää ensimmäisen lapseni jo PALJON ennen kolmekymppisiäni. En olisi koskaan uskonut saavani näin vahvaa vauvakuumetta. Tunnen jopa kipua alavatsassa kun alan oikein haaveilemaan lapsesta. Mietin raskautta ensimmäisenä kun herään ja viimeisenä kun menen nukkumaan. Olen ihän pöpipää, eikä tätä tunneta oikeasti voi kukaan muu ymmärtää kuin vuvakuumeen kokenut.
Hyviä blogeja aiheeseen liittyen: Come to mama ja Haaveissa pieni elämä.
Tämä ei missään nimessä ole mikään ihana tunne. En haaveile mistään vaaleanpunaisista tossuista ja elämän harmoniasta vauvan kanssa. Välillä mietin itkuisena, että haluan lopettaa ehkäisyn heti ja välillä palaan taas alkuperäiseen suunnitelmaani..."sitten joskus". Mietin myös kuinka ihana kämppä meillä olisi ja tänne niin hyvin vauva mahtuisi. Toisaalta taas mietin voiko vuokrakämpässä asua lapsiperhe, ja onko siihen varaa?
Mietin myös onko minulla enään mitään elämää sen jälkeen kun vauva on syntynyt ja kuinka paljon mieheni kestää univelkaa, minun univelkaa ja lapsen kärttyisyyttä. Pystynkö hoitamaaan kaksi koiraa ja yhden vauvan ilman että mies ja koko suku saa kohta olla auttamassa?
Uutena tunteena olen myös huomannut, että tunnen mustasukkaisuutta syntymätöntä lastani kohtaan, sillä en tahdo jakaa miestäni kenenkään ihmisen kanssa. Haluan hänen jakamattoman huomion ja rakkauden itseeni!
Mietityttää myös mitä keholleni taphtuu raskauden jälkeen ja sen aikana. Minä en niinkään pidä lenkkeilystä tai hyötyliikunnasta vaan lähinnä verta/hikeä/kyyneleitä tyypisestä liikunnasta. Harrastan kamppailulajeja ja treenaan päivittäin, joskus useammankin kerran päivässä. Unelmissani raskauteni tulee tietenkin olemaan helppo ja oireeton. Treenaan kovaa viimesille kuukausille asti ja olen jo miettinyt miten treenata kamppailulajeja raskausaikana. Pelkkä punttisali ei oikein innosta. Mitä jos raskauteni onkin sellainen, että oksennan kymmeniä kertoja päivässä enkä pääse ollenkaan urheilemaan. Tiedän että kuulostan pinnalliselta kun tuskailen yhdeksää kuukautta ilman urheilua, mutta noi lajit on minulle elintärkeitä. Kotona kamppailulajit muistuttavat kokoajn itsestään, sillä mieheni on ammattiurheilija. En pääe pakoon sitä tuskaa, etten voisi urheilla lainkaan.
Aiheeseen liittyvä, kouhua herättänyt mami!! Hurjaltahan tuo näyttää, mutta jos kykenee noin urheilemaan raskaanakin niin antaa mennä vaan. Tuon tason urheiija varmasti hallitsee oman kroppansa ja tekniikat niin hyvin, että tuo on mahdollista. Itse en tähän pyri ja tuskin uskaltaisinkaan edes yrittää enää tuollaisella mahalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti