Vatsassani asuu katkarapu

Voi että kun en ole kirjoittanut pitkään aikaan!
Viimeksi kun kirjoitin olimme siis vasta päättäneet lopettaa ehkäisyn. Ja nyt TADAA! Jymy uutinen: Ekasta kierrosta mukaan tarttui joku katkarapu. :) No siis selväähän se on, etten vielä osaa kunnolla iloita asiasta kun pelkään sitä keskenmenoa ihan valtavasti. Jonkun verran nyt kuitenkin hymyilyttää.

11-12 päivän päästä ovulaatiosta sain raskaustestiin ensimmäisen haamun. En vielä uskonut tätä haamua positiiviseksi testiksi. Seuraavana päivänä haamu oli lähes samanlainen. Olisko ollut 14-15 päivää ovulaatiosta kun sain sitten ihan oikeasti sellaisen plussan, jonka luokittelinkin jo positiiviseksi testiksi. Aluksi sain noita haamuja, jotka eivät millään tuntuneet vahvistuvan. 14. päivänä ovulaation jälkeen minulta tuli myös ihan kirkasta veristä vuotoa. Se vuoto loppui kyllä kuin seinään.

Nyt on kai vaan pakko uskoa, että jotain siellä mahassa tapahtuu. Vielä ei ole varmaa onko siellä ketään vaiko pelkkä tyhjä pussi. Siksi ajattelin käydä ehkä varhaisultrassa. Ensimmäinen neuvola on viikkolla 7+3.

En oikein saa aikaiseksi kirjoittaa mitään järkevää kun ajatukset on niin sekavat. Olen todella onnellinen, mutta samalla myös todella surullinen. Tuntuu yksinäiseltä kun ei ole ketään kenen kanssa asiasta voisi puhua, paitsi tietenkin ihana mieheni. Minulla ei ole ketään samassa tilanteessa olevaa ystävää. Minulla ei tällä hetkellä muutenkaan oikein ole mitään sosiaalisia kontakteja. Harrastukset on jäänyt nyt pois, siis lähinnä kamppailulajit ja ratsastus. Näissä harrastuksissa oli tapana nähdä aina kavereita ja jutella myös mukavia. Nyt käyn vain työpaikan tarjoamalla punttisalilla yksikseni. Siellä ei koskaan ole muita samaan aikaan. Muuten vietän sitten vapaapäiväni lenkkeillen koirien kanssa yksin ja odottaen miestä kotiin hänen harrastuksista. Eli siis olen pelkästään yksin silloin kun en ole mieheni kanssa.

Tuntuu myös pahalta ajatella, että kaikki muut ympärilläni jatkavat elämäänsä normaalisti. Treenikaverit kehittyy lajissa eteenpäin ja mies pääsee treenaamaan päivittäin ja juttelemaan kavereiden kanssa. Välttelen toki tietoisestikkin sosiaalisia tilanteita. Pelottaa että raskaus paljastuu jotenkin. Toivoisin jo olevani pidemmällä raskaudessa. Voisin kakistaa tilani ulos ja elää normaalisti.

Pelkään myös kuollakseni raskausoireita. Pelkään sitä hirveää väsymystä. Miten ihmeessä jaksan 12h päiviä saati sitten 12h yövuoroja. Olen joskus ollut suunnattoman väsynyt ja pelkään sitä tilaa. Itkin silloin hysteerisesti vain koska en halunnut mitään muuta kuin nukkua. Pelkään myös pahoinvointia. Oksentaminen on pelottavaa. Pelkään eniten, että joudun oksentamaan jossain muuaalla kuin kotona. Näin pitkän vuoron takia se on aika todennäköistä, että puklaan töissä.

Tällä hetkellä en varmasti osaisi aavistaakkaan olevani raskaana ellei testit niin väittäisi. Oireet on minimaaliset.
- Kipeät rinnat -> ne ovat aina kipeät ovulaatiosta menkkoihin asti.
-Tuntemuksia alavatsalla -> aivan samanlaista myös ennen menkkoja
-Kokoajan jano
- Iltaisin vähän väsyttää -> Voi johtua myös tiukasta työputkesta
-Nälkä 2-3h välein -> tämäkin voi johtua rankasta työputkesta

Eli toi jano on nyt ainoa vähän erilainen oire. Tuudittauduin siihen ajatukseen ettei minun tee mieli kahvia raskauden aikana, kun siskonikin on ällönnyt kahvia kaikissa raskauksissaan. Päinvastoin! Himoitsen kahvia niin paljon, että piti ihan ostaa kofeiniton kahvivalmiste, jota voisi juoda pahimpaan himoon.

Tänään 4+5

2014

Miten voi maailma muuttua näin nopeasti? Miten voi tunteet myllätä näin sekavasti? Miten voi tuntea paniikkia ja rauhaa samaan aikaan?

Oletteko koskaan nähneet tai kuulleet lapsesta, joka saa joululahjaksi kasan lahjoja, juuri sellaisia lahjoja joita hän oli toivonut, joista hän oli uneksinut. Se ilme lapsen kasvoilla, se onni, joka on mennyt jo niin äärimmilleen, että muuttuu hämmennykseksi. Se ilo on niin valtava, että pakostakin miettii onko tämä totta, onko nämä minun, saanko pitää kaiken.

Se lapsi olen minä!

Juuri edellisen postauksen jälkeen, samana iltana, mieheni tulee kotiin sanoen: "olen vähän miettinyt, josko seuraavasta ovulaatiosta tehtäisi vauva". En osannut sanoa mitään järkevää. Ne oli ne sanat joita olin odottanut kun pikkutyttö joulupukkia. Ne sanat, joista haaveilemisen olin jo meinannut lopettaa. En meinannut uskoa todeksi. Olin varma, että mieheni sanoo noin vain halutakseen minut iloiseksi, mutta aamulla on jo eriääni kellossa. Nyt jälkikäteen nolottaa reaktioni tuohon uutiseen. Se oli kylmempi kuin mitä todella tunsin.

Nyt on kulunut reilu 2 vuorokautta ja mieheni on edelleen samalla linjalla. Nyt alan pikkuhiljaa tajuamaan, että suurin toiveeni alkaa toteutua. Nyt uskallan jo hymyillä ja iloita. Tunne on jotain ihan käsittämätöntä! Tottakai minua jännittää ihan vietävästi. Eihän kukaan voi oikeasti olla valmis isäksi tai äidiksi kertaheitolla, eiköhän siihen kasveta.

Kertaheitolla tästä piinaavasta, sydäntäsärkevästä vauvakuumeesta tuli rauhallinen ja onnellinen kuume. Nyt on hyvä olla. Kaikista sekavista tunteista toiseen hypellyistä huolimatta kokoajan hyvin vahvana tunteena on pysynyt rakkaus. Tuo mies on minulle kaikkeni, tärkeintä tässä maailmassa.