Vatsassani asuu katkarapu

Voi että kun en ole kirjoittanut pitkään aikaan!
Viimeksi kun kirjoitin olimme siis vasta päättäneet lopettaa ehkäisyn. Ja nyt TADAA! Jymy uutinen: Ekasta kierrosta mukaan tarttui joku katkarapu. :) No siis selväähän se on, etten vielä osaa kunnolla iloita asiasta kun pelkään sitä keskenmenoa ihan valtavasti. Jonkun verran nyt kuitenkin hymyilyttää.

11-12 päivän päästä ovulaatiosta sain raskaustestiin ensimmäisen haamun. En vielä uskonut tätä haamua positiiviseksi testiksi. Seuraavana päivänä haamu oli lähes samanlainen. Olisko ollut 14-15 päivää ovulaatiosta kun sain sitten ihan oikeasti sellaisen plussan, jonka luokittelinkin jo positiiviseksi testiksi. Aluksi sain noita haamuja, jotka eivät millään tuntuneet vahvistuvan. 14. päivänä ovulaation jälkeen minulta tuli myös ihan kirkasta veristä vuotoa. Se vuoto loppui kyllä kuin seinään.

Nyt on kai vaan pakko uskoa, että jotain siellä mahassa tapahtuu. Vielä ei ole varmaa onko siellä ketään vaiko pelkkä tyhjä pussi. Siksi ajattelin käydä ehkä varhaisultrassa. Ensimmäinen neuvola on viikkolla 7+3.

En oikein saa aikaiseksi kirjoittaa mitään järkevää kun ajatukset on niin sekavat. Olen todella onnellinen, mutta samalla myös todella surullinen. Tuntuu yksinäiseltä kun ei ole ketään kenen kanssa asiasta voisi puhua, paitsi tietenkin ihana mieheni. Minulla ei ole ketään samassa tilanteessa olevaa ystävää. Minulla ei tällä hetkellä muutenkaan oikein ole mitään sosiaalisia kontakteja. Harrastukset on jäänyt nyt pois, siis lähinnä kamppailulajit ja ratsastus. Näissä harrastuksissa oli tapana nähdä aina kavereita ja jutella myös mukavia. Nyt käyn vain työpaikan tarjoamalla punttisalilla yksikseni. Siellä ei koskaan ole muita samaan aikaan. Muuten vietän sitten vapaapäiväni lenkkeillen koirien kanssa yksin ja odottaen miestä kotiin hänen harrastuksista. Eli siis olen pelkästään yksin silloin kun en ole mieheni kanssa.

Tuntuu myös pahalta ajatella, että kaikki muut ympärilläni jatkavat elämäänsä normaalisti. Treenikaverit kehittyy lajissa eteenpäin ja mies pääsee treenaamaan päivittäin ja juttelemaan kavereiden kanssa. Välttelen toki tietoisestikkin sosiaalisia tilanteita. Pelottaa että raskaus paljastuu jotenkin. Toivoisin jo olevani pidemmällä raskaudessa. Voisin kakistaa tilani ulos ja elää normaalisti.

Pelkään myös kuollakseni raskausoireita. Pelkään sitä hirveää väsymystä. Miten ihmeessä jaksan 12h päiviä saati sitten 12h yövuoroja. Olen joskus ollut suunnattoman väsynyt ja pelkään sitä tilaa. Itkin silloin hysteerisesti vain koska en halunnut mitään muuta kuin nukkua. Pelkään myös pahoinvointia. Oksentaminen on pelottavaa. Pelkään eniten, että joudun oksentamaan jossain muuaalla kuin kotona. Näin pitkän vuoron takia se on aika todennäköistä, että puklaan töissä.

Tällä hetkellä en varmasti osaisi aavistaakkaan olevani raskaana ellei testit niin väittäisi. Oireet on minimaaliset.
- Kipeät rinnat -> ne ovat aina kipeät ovulaatiosta menkkoihin asti.
-Tuntemuksia alavatsalla -> aivan samanlaista myös ennen menkkoja
-Kokoajan jano
- Iltaisin vähän väsyttää -> Voi johtua myös tiukasta työputkesta
-Nälkä 2-3h välein -> tämäkin voi johtua rankasta työputkesta

Eli toi jano on nyt ainoa vähän erilainen oire. Tuudittauduin siihen ajatukseen ettei minun tee mieli kahvia raskauden aikana, kun siskonikin on ällönnyt kahvia kaikissa raskauksissaan. Päinvastoin! Himoitsen kahvia niin paljon, että piti ihan ostaa kofeiniton kahvivalmiste, jota voisi juoda pahimpaan himoon.

Tänään 4+5

2014

Miten voi maailma muuttua näin nopeasti? Miten voi tunteet myllätä näin sekavasti? Miten voi tuntea paniikkia ja rauhaa samaan aikaan?

Oletteko koskaan nähneet tai kuulleet lapsesta, joka saa joululahjaksi kasan lahjoja, juuri sellaisia lahjoja joita hän oli toivonut, joista hän oli uneksinut. Se ilme lapsen kasvoilla, se onni, joka on mennyt jo niin äärimmilleen, että muuttuu hämmennykseksi. Se ilo on niin valtava, että pakostakin miettii onko tämä totta, onko nämä minun, saanko pitää kaiken.

Se lapsi olen minä!

Juuri edellisen postauksen jälkeen, samana iltana, mieheni tulee kotiin sanoen: "olen vähän miettinyt, josko seuraavasta ovulaatiosta tehtäisi vauva". En osannut sanoa mitään järkevää. Ne oli ne sanat joita olin odottanut kun pikkutyttö joulupukkia. Ne sanat, joista haaveilemisen olin jo meinannut lopettaa. En meinannut uskoa todeksi. Olin varma, että mieheni sanoo noin vain halutakseen minut iloiseksi, mutta aamulla on jo eriääni kellossa. Nyt jälkikäteen nolottaa reaktioni tuohon uutiseen. Se oli kylmempi kuin mitä todella tunsin.

Nyt on kulunut reilu 2 vuorokautta ja mieheni on edelleen samalla linjalla. Nyt alan pikkuhiljaa tajuamaan, että suurin toiveeni alkaa toteutua. Nyt uskallan jo hymyillä ja iloita. Tunne on jotain ihan käsittämätöntä! Tottakai minua jännittää ihan vietävästi. Eihän kukaan voi oikeasti olla valmis isäksi tai äidiksi kertaheitolla, eiköhän siihen kasveta.

Kertaheitolla tästä piinaavasta, sydäntäsärkevästä vauvakuumeesta tuli rauhallinen ja onnellinen kuume. Nyt on hyvä olla. Kaikista sekavista tunteista toiseen hypellyistä huolimatta kokoajan hyvin vahvana tunteena on pysynyt rakkaus. Tuo mies on minulle kaikkeni, tärkeintä tässä maailmassa.

Paluu blogin pariin

En ole tarkoituksella pitänyt mitään taukoa bloggaamisessa, olen vain ollut laiska ja kiireinen. Olen myös huomannut, että mitä paremmin asiat ovat, sitä vähemmän minulla on kirjoitettavaa. Tämä blogi on minulle tämmöinen mielikuvitusystävä, joka kuuntelee surut ja murheet ;)

Ennen joulua tuntui kuin pieni jouluntaika olisi laskeutunut kotiimme. Kävimme yhdessä miehen kanssa lastentarvikekaupassa kiertelemässä. Minä sain ostaa itselleni äitiyskirjan ja leikkisesti puhuttiin ehkäsyn jättämisestä. Olin varma, että hän heltyy aikaisemmin kuin uskonkaan.

 Jollain tapaa olin kuvitellut, että mieheni on jo nyt täysin valmis isäksi ja saattaa minä hetkenä hyvänsä sytyttää vihreän kynttilän. Lähempänä joulua ja oikeestaan sen jälkeen, sain kuitenkin huomata, ettei rakkaani oikeasti ole vielä lähipäivinä valmis isäksi.

Olin kertonut miehelleeni, että ovulaatio saattaa osua joulun tienoille. No meillähän on edelleen ehkäisy käytössä, joten mitään väliä niillä ovulaatioilla ei ole.  Jostain syystä olin kuitenkin alkanut haaveilemaan...noh..."vaarallisesta" seksistä jouluyönä. Tämä haaveni alkoi olla jo niin valtavissa mittasuhteissa, että melkein jo odotin sellaisen joululahjan saavani. Vaikka mieheini olikin järjestänyt minulle maailman ihannimman joulun, pieni pettymys kalvoi sydäntäni, kun sitä siemenlahjaa ei tullutkaan. Kondomista puhuminen tai sen esiin ottaminen sai kyyneleet silmiini, vaikka kuinka purin hammasta yhteen.

Tämän episodin jälkeen ymmärsin, että mieheni ei vain ole vielä valmis, eikä hänen pidäkkään olla. Todennäköisesti olen itse aiheuttanut vauva höpinöilläni vain enemmän haittaa ja miehellänni on (jopa hänen omien sanojensa mukaan) hieman paineita asian suhteen. Harkitsen edelleen vakavasti siirtymistä takaisin e-pillereihin. En kyllä pidä niistä ollenkaan, mutta varmaan helpottaisi asiaa. Pitää yrittää pitää pää kylmänä ja antaa toiselle aikaa. Tietenkin eniten pelottaa, että suunnittelemme lapsen saannin todella todella tarkasti ja meillä sitten meneekin vuosia ennenkuin raskaudun. 

Tuli jollain tapaa hyvä mieli tämän kirjoittamisesta. Nyt kun on tehty pieni irtautuminen vauvafoorumeilta, äitiyskirja piilotettu ja tilalle etsitty e-pilleri resepti näkyville niin jaksaa taas keskittyä olennaiseen. Keskittyä niihin asioihin, jotka ovat helpompi ja jopa mahdollisia ilman lapsia. Keskittyä rakastamaan ja tukemaan omaa miestä. Jospa sitä sen kunniaksi joisi vähän alkoholia ja kävisi elokuvissa ;) 

Meillä on koko elämä aikaa.

Nainen isolla N:llä!

Varoitus! Yksityiskohtaista naistenvaiva-asiaa!

Wippiii! Ihana mieheni suostui vaihtamaan ehkäisy menetelmää! En siis enään joudu tunkemaan pillerin pilleriä suuhuni vaan mieheni ottaa vastuun ehkäisystä kumien avulla. JES! Minähän olen siis henkilökohtaisesti valmis luopumaan ehkäisystä heti, joten kivi on nyt vähänkun vierähtänyt pois omilta harteiltani, sillä minun ei tarvitse väkisin syödä pillereitä. Miehellä on nyt kaikki päätösvalta, hän saa lopettaa sen kuminkin käytön ihan milloin vain haluaa. oikea syy pillereiden lopettamiselle oli kuitenkin se, että haluan tuntea kiertoni ennen raskautumista ja ennenkaikkea haluan vain hetken edes kokeilla elämää ilman tekohormonien popsimista.

En voi edes käsittää miten ihana olo minulla tälähetkellä on. Vaikka noi pillereiden hormonimäärät on hyvin pieniä niin tunnen kyllä huomattavan eron itsessäni! Kaikki syysmasentelu ja väsymys on taka-alalla. Olo on paljon pirteämpi ja iloisempi. Jostain syystä minulle on tullut terveellisen ruuan himoja. Toki himoitsen yhtälailla karkkiakin kuin ennen, mutta vähän väliä tekee mieli palavasti salaattia. Huonoja puoliakin toki on tässä himossa. Eilen nimittäin vetelin klo 18 asti illalla pelkän aamupuuron voimin. Äitini tarjosi minulle jotain pastaa kyllä päivällä, mutta teki niin paljon mieli jotain gluteinitonta ja terveellistä, etten vaan vonut syödä pastaa vaikka olikin ihan tajuton nälkä. Sitten söin illalla vasta kanaa. Ei todellakaan ole tavallista jättää aterioita väliin. 

Olen nyt ollut kaksi viikkoa ilman pillereitä. Heti tokana pillerittömänä päivänä alkoi pienet menkkakivut sellaiset kivut joita olin tuntenut viimeksi teininä. :D Jostain syystä jopa nautin siitä tunteesta. Sitten tulikin kolmen päivän megalomaaniset verisuihkut :/. Ilmeisesti joku pikakierto meneillän, sillä jo kp 8 selvä ovulaatio. Olen aina tiennyt tarkalleen milloin ovuloin, mutta en ole koskaan tietenkään testannut olenko oikeassaa. Nyt oli pakko hakea seuraavana päivänä ovistesti. Melkein yhtä vahva viiva sieltä tuli kp 9. Kp 10 tuli enään hailakka viiva ja kp 11 tikku oli jo täysin nega. Varmistuin nyt sitten siitä, että aika tarkalleen tiedän ovulaationi. 

Minulla on todella naisellinen olo, vaikka samalla tekee mieli treenata kuin äijä! Ostin piiiiitkästä aikaa itselleni vaatteita. Enkä edes yhtään urheiluvaatetta! Minulla on jopa niin naisellinen olo, että pitkästä aikaa ajattelin vähän pudottaa painoa. Pillereiden aiheuttama turvotus on nyt laskenut ja se on saanut aikaan, että tissit on tyhjät, löysät ja roikkuvat. Samoin vatsa. Voisi tosta vähän polttaa tota ylimäärästä roikkuvaa pois. On sitten edes jotain vertailu kohdetta raskauden jälkeen. Hyvänä puolena kyllä se, että tissit ei ole kokoajan ihan älyttömän kipeet niinkun pillereiden takia oli. Pillereiden aikana piti usein kotiin tullessa riisua liivit pois kun sattu niin paljon. Silloin minulla oli ehka 5 päivää kiertoni aikana kun tissit eivät olleet kipeät.

Nyt kun olen saanut sanottua aikeeni sulattaa löysät pois, niin menenkin treenien kautta kotia syömään rakkaani tuomaa suklaata! ;)  Joulun alla on ehkä vähän huono vähentää namien määrää, mutta maltti on valttia. Katsotaan miten heikkoa tekoa tämä tyttö on ;). 

Harrastuksia, harrastuksia, harrstuksia...

                                                    Blogi ylempään kuvaan: Linkki

Joskus tuossa jo kerroinkin, että noita harratuksia minulla riittää...
Käytännössä ne ovat minun elämäni. käyn töissä vain saadakseni rahaa elämiseen ja harrastamiseen. Kyllä minä työstäni tykkään ja haluaisin sen vakipaikan sieltä saada, mutta yhtähyvin voisin tehdä mitä tahansa muuta samalla palkalla. Minulla ei ole intoa opiskella tai muutenkaan edetä urallani. Tietenkin unelma olisi tehdä työkseen sitä mitä harrastaa, mutta vielä en ole missään niin hyvä, eikä mistään niistä saa tarpeeksi palkkaa.

BJJ
Eli Brasilialainen jujutsu on tällähetkellä ehkä se tärkein harrastus. Aloitin bjj:n vasta nyt syksyllä, mutta se on kyllä vienyt mukanaan. Mieheni on tämän lajin super taitaja, joten kotoota tulee tukea ja neuvoja. Treenaan kyseistä lajia noin 3 kertaa viikossa. Tämä laji on siis...miten sen nyt selittäisi...painia kylpytakissa? :D Tarvitaan voimaa, nopeutta, kestävyyttä ja notkeutta, eli vaativa laji kaikenkaikkiaan.

KB/TB
Eli kickboxing ja thaiboxing. Olen aloittanut potkunyrkkeilyn joskus 3-4 vuotta sitten. Se on kyllä myös vienyt mukanaan. Käyn treeneissä noin 2 kertaa viikossa, vaikkakin viimeisen kuukauden aikana en ole saanut itseäni motivoitua pystyreeneihin laisinkaan, mutta sekin taas koittaa kun kaipuu tässä pikkuhljaa palaa. Miehen kanssa tulee välillä treenattua nyrkkeilyä kaksistaan. Meidän yhteinen harrastus on vähän niinkun se, että mies valmentaa minua :). Lajeina siis yksinkertaisesti nämä ovat nyrkkeilyä ja potkimista. Ero thaikun ja potkiksen välillä on se, että thaikussa saa ottaa kiinni (vastustajan niskasta ja jalasta), sekä potkia polvilla ja lyödä kyynerpäillä.

Ratsastus
Ratsastusta olenkin sitten harrastanut koko ikäni ja nykyisin en enään käy tunneilla vaan saan ratsastella ystävieni aivan ihania hevosia. Vaihtelevasti sään mukaan 0-2 kertaa viikossa ratsastelen. :)

Koirat
Koiran omistajalle tuttua, että jokapäivä on koiran koulutuspäivä ;). Arkitapojen lisäksi harjoitellaan tottelevaisuuskoketa varten. Nuoremman kanssa on treenattu niin laiskasti ettei se ole vielä ihan koekelpoinen, mutta vanhempi on startannut kolme koetta alokasluokassa. Koirani treenaavat myös noutajien metsästyskokeita. Koirat tykkäävät kun saavat tehdä sitä mihin ne on jalostettu. Omaksi huviksi sitten vielä käymme välillä agltyssä ja näyttelyissä.


Jottei ihan laiskotteluksi menisi, niin ohessa käyn tietenkin punttisalilla kahdesti viikossa. Unohtamatta joskus harvoin sitä uintia, lenkkeilyä, mäkijuoksuja, hiihtoa ja mitä nyt ikinä keksiikään.

Onko pikkasen iso lista karsittavana jos joskus raskaudun. Sanoinkin mehelleni, että jos loukkannun niin pistetään minut heti paksuksi :D. Toipuessani vammasta en voi muutenkaan urheilla niin samalla menis se rauskauskin. No eihän se raskaus mikään sairaus ole, että kyllä minä urheilen niin paljon kun vaan jaksan ja kykenen raskaanakin. Tietenkin noi kontaktilajit vähän sovelletusti.

Onkohan muilla jotain lajeja joita joutuu/ joutunut jättämään raskauden vuoks pois ja miten koville se on ottanut?

Lasten ja koirien kasvatus

Olen elämäni aikana kouluttanut useampaa koiraa. En sanoisi olevani kokenut koiran kouluttaja, mutta minulla on perusajatus siitä miten koira ylipäätänsä oppii. Päähäni on muuttanut niin vahva koiran kouluttaja, että katson niillä silmillä myös äitien ja lasten välistä suhdetta. Kuulostaa varmasti ihan hirveältä, että en miellä koiranpennun ja ihmislapsen kasvatusta kovinkaan erilaiseksi. Ei minulla tietenkään ole kokemusta siitä karvattomasta pennusta, mutta luulen olevani tulevaisuudessa melko samanlainen äiti lapsilleni kuin koirilleni. 

On vaikea pukea näitä ajatuksiani sanoiksi, sillä te ette tiedä millainen suhde minulla koiriini on. Niin monta kuin on koiranomistajaa, niin monta on erilaista koira - omistaja suhdetta. En myöskään tarkoita, että sekoittaisin ihmislapset ja koirat täysin keskenään, vaan tarkoitan sitä, että luulen oppineeni jotain tapoja koiran koulutukesta, mitä väistämättä käytän sovelletusti lapsiini.

Suurimmat samankaltaisuudet tulevat olemaan lähinnä periksiantamattomuus. En anna koirillenikaan periksi, miksi antaisin lapsille? Usein näen kuinka esimerkiks kaupassa lapsi vinkuu karkkia ja äidin kymmenes "ei" käsky pääty kuitenkin suklaapatukan ostoon. Onhan se helppo tapa päästä eroon lapsen temppuilusta ja saada se lapsi hetkeksi aikaa tyytyväiseksi, mutta loppujenlopuksi sillä on tuhoisat seuraukset. Lapsi oppi, että mitä ärsyttävämmksi hän rupeaa, sen helpommin hän saa haluamansa. Jatkossa lapsi tekee aina samoin. Koiramaailmassa voisi olla saman tyylinen tilanne. Istut sohvalla syömässä voikkaria ja koira tulee viereen kuolaamaan. Jokakerta kun käsket sen pois, se tulee sekunnin päästä takaisin, loppujen lopuksi annat sille palan leipää tai luvan nuolla lautasen. Mitä koira tekeee jatkossa, aina kun syöt? 

Meillä myös koirien on toteltava viimeistään tokasta käskystä, sen jälkeen saa sanktiota. (enkä tarkoita nyt mitään väkivaltaa tai muutakaan huutamista ja riehumista) Edellistä koiraesimerkkiä käyttäen tarkoitan siis, että kun käsken koiran pois kuolaamasta, sen on mentävä tokasta "mene" käskystä. Kolmannella kerralla talutan koiran pois. Lapsiesimerkissä äidin on tietenkin tehtävä selväksi lapselle, että jos hän joutuu sanomaan samasta asiasta kolmesti,  vähenee lapselta viikkorahaa tai jotain muuta vastaavaa. Sen sijaan, jos koirani on alusta alkaen ollut kaukana minun syödessäni tai totellut ensimmäisestä käskystä, kutsun sen luokseni nuolemaan lautasen. Jos siis lapsi on ollut kiltisti koko kauppareissun hän ansaitsee mielestäni hyvää palautetta, joskus jopa sen palkinnon! 

Nämä nyt ovat lapsettoman ajatuksia, mutta todellisuus sitten aikanaan näyttää millainen äiti minusta tulee ;) Enkä nyt tarkoita, että todellisuudessa en IKINÄ olisi antanut koirilleni periksi ;) Ihminen ja nainen se minäkin olen vain. Onko kellään muulla tullut koskaan tuntemattomien lapsia katsellessa mieleen omat koirat?

Voimasanat

Hirvittää kuunnella ulkopuolisena toisten ihmisten kiroilua tai ihan vaan normaalia jutustelua väritettynä kirosanoilla. Ihan järkyttävän typerän kuulosta. Silmiäni pyöritellen ja kiroilevia halveksuen saavun sitten kotiini kertomaan puolisolleni kuinka "vi**n rankka päivä mulla tänään oli"...

Minä en edes tiedä kuinka paljon oikeasti kiroilen, sillä se on jotenkin jo niin arkipäivää, arkipuhetta, se erinäisten kirosanojen viljely. Aika moni meistä rääkäsee voimasanan lyötyään vasaralla sormeen, mutta olis edes vain silloin. Meillä kiroillaan välillä han muuten vaan. Eniten hävettää se, että en osaa seuloa niitä kirosanoja pois ennenkuin on liian myöhäistä. Aina tulee kiroiltua väärässä seurassa. Itselläni kun ei ole lapsia, en yksinkertaisesti vaan muista pitää voimasana-arkkuani lukossa lasten seurassa. En minä sinänsä lapsille kiroile, mutta heidän vanhemmilleen kyllä. Todella noloa ja hävettää niin paljon. Ajattelen aina lipsahduksen jälkeen, että nyt tuokin viaton lapsi oppi kiroilemaan minun takia.

Mietin myös kuinka meidän käy jos joskus saisimme omia lapsia. Kuinkahan vaikeaa on oppia kaikista kirosanoista pois. Opinkohan niistä ikinä pois. Viljelenköhän niitä silti muiden kuin omien lasteni kuullen. Faktahn on se, etten millän voi suojella lastani kirosanoilta. Jossain vaiheessa se kuulee väistämättä niitä jostain. En siis sinänsä voi tuomita ystäviäni smanlaisista lipsahduksista mitä itse heidän kohdalla teen. Pakko vaan näyttää itse hyvää esimerkkiä korrektilla puheella. Kyllä sitä viimeistän siinä vaiheesa oppii puhuman nätisti kun oman lapsen suusta alkaa kuulua perkelettä. ;)