2014

Miten voi maailma muuttua näin nopeasti? Miten voi tunteet myllätä näin sekavasti? Miten voi tuntea paniikkia ja rauhaa samaan aikaan?

Oletteko koskaan nähneet tai kuulleet lapsesta, joka saa joululahjaksi kasan lahjoja, juuri sellaisia lahjoja joita hän oli toivonut, joista hän oli uneksinut. Se ilme lapsen kasvoilla, se onni, joka on mennyt jo niin äärimmilleen, että muuttuu hämmennykseksi. Se ilo on niin valtava, että pakostakin miettii onko tämä totta, onko nämä minun, saanko pitää kaiken.

Se lapsi olen minä!

Juuri edellisen postauksen jälkeen, samana iltana, mieheni tulee kotiin sanoen: "olen vähän miettinyt, josko seuraavasta ovulaatiosta tehtäisi vauva". En osannut sanoa mitään järkevää. Ne oli ne sanat joita olin odottanut kun pikkutyttö joulupukkia. Ne sanat, joista haaveilemisen olin jo meinannut lopettaa. En meinannut uskoa todeksi. Olin varma, että mieheni sanoo noin vain halutakseen minut iloiseksi, mutta aamulla on jo eriääni kellossa. Nyt jälkikäteen nolottaa reaktioni tuohon uutiseen. Se oli kylmempi kuin mitä todella tunsin.

Nyt on kulunut reilu 2 vuorokautta ja mieheni on edelleen samalla linjalla. Nyt alan pikkuhiljaa tajuamaan, että suurin toiveeni alkaa toteutua. Nyt uskallan jo hymyillä ja iloita. Tunne on jotain ihan käsittämätöntä! Tottakai minua jännittää ihan vietävästi. Eihän kukaan voi oikeasti olla valmis isäksi tai äidiksi kertaheitolla, eiköhän siihen kasveta.

Kertaheitolla tästä piinaavasta, sydäntäsärkevästä vauvakuumeesta tuli rauhallinen ja onnellinen kuume. Nyt on hyvä olla. Kaikista sekavista tunteista toiseen hypellyistä huolimatta kokoajan hyvin vahvana tunteena on pysynyt rakkaus. Tuo mies on minulle kaikkeni, tärkeintä tässä maailmassa.