Lasten ja koirien kasvatus

Olen elämäni aikana kouluttanut useampaa koiraa. En sanoisi olevani kokenut koiran kouluttaja, mutta minulla on perusajatus siitä miten koira ylipäätänsä oppii. Päähäni on muuttanut niin vahva koiran kouluttaja, että katson niillä silmillä myös äitien ja lasten välistä suhdetta. Kuulostaa varmasti ihan hirveältä, että en miellä koiranpennun ja ihmislapsen kasvatusta kovinkaan erilaiseksi. Ei minulla tietenkään ole kokemusta siitä karvattomasta pennusta, mutta luulen olevani tulevaisuudessa melko samanlainen äiti lapsilleni kuin koirilleni. 

On vaikea pukea näitä ajatuksiani sanoiksi, sillä te ette tiedä millainen suhde minulla koiriini on. Niin monta kuin on koiranomistajaa, niin monta on erilaista koira - omistaja suhdetta. En myöskään tarkoita, että sekoittaisin ihmislapset ja koirat täysin keskenään, vaan tarkoitan sitä, että luulen oppineeni jotain tapoja koiran koulutukesta, mitä väistämättä käytän sovelletusti lapsiini.

Suurimmat samankaltaisuudet tulevat olemaan lähinnä periksiantamattomuus. En anna koirillenikaan periksi, miksi antaisin lapsille? Usein näen kuinka esimerkiks kaupassa lapsi vinkuu karkkia ja äidin kymmenes "ei" käsky pääty kuitenkin suklaapatukan ostoon. Onhan se helppo tapa päästä eroon lapsen temppuilusta ja saada se lapsi hetkeksi aikaa tyytyväiseksi, mutta loppujenlopuksi sillä on tuhoisat seuraukset. Lapsi oppi, että mitä ärsyttävämmksi hän rupeaa, sen helpommin hän saa haluamansa. Jatkossa lapsi tekee aina samoin. Koiramaailmassa voisi olla saman tyylinen tilanne. Istut sohvalla syömässä voikkaria ja koira tulee viereen kuolaamaan. Jokakerta kun käsket sen pois, se tulee sekunnin päästä takaisin, loppujen lopuksi annat sille palan leipää tai luvan nuolla lautasen. Mitä koira tekeee jatkossa, aina kun syöt? 

Meillä myös koirien on toteltava viimeistään tokasta käskystä, sen jälkeen saa sanktiota. (enkä tarkoita nyt mitään väkivaltaa tai muutakaan huutamista ja riehumista) Edellistä koiraesimerkkiä käyttäen tarkoitan siis, että kun käsken koiran pois kuolaamasta, sen on mentävä tokasta "mene" käskystä. Kolmannella kerralla talutan koiran pois. Lapsiesimerkissä äidin on tietenkin tehtävä selväksi lapselle, että jos hän joutuu sanomaan samasta asiasta kolmesti,  vähenee lapselta viikkorahaa tai jotain muuta vastaavaa. Sen sijaan, jos koirani on alusta alkaen ollut kaukana minun syödessäni tai totellut ensimmäisestä käskystä, kutsun sen luokseni nuolemaan lautasen. Jos siis lapsi on ollut kiltisti koko kauppareissun hän ansaitsee mielestäni hyvää palautetta, joskus jopa sen palkinnon! 

Nämä nyt ovat lapsettoman ajatuksia, mutta todellisuus sitten aikanaan näyttää millainen äiti minusta tulee ;) Enkä nyt tarkoita, että todellisuudessa en IKINÄ olisi antanut koirilleni periksi ;) Ihminen ja nainen se minäkin olen vain. Onko kellään muulla tullut koskaan tuntemattomien lapsia katsellessa mieleen omat koirat?